maanantai 1. syyskuuta 2008

Suoritusyhteiskunta

Tuo kilpailuvaltio-otsikko ei nyt yhtään tarkoittanut sitä mitä toivoin sen tarkoittavan, joten on pakko ottaa esiin taas uusi yhteiskuntayhdyssana. Me opiskelijoina olemme eturivissä havaitsemassa, että yhteiskuntamme vaatii meiltä valtavasti suorittamista. Nyt lukiossa meitä painostetaan suorittamaan ylioppilastutkinto kolmessa vuodessa. Tämän jälkeen, heti yo-kokeissa hikoilun jälkeen meidän tulisi hikoilla yliopistojen pääsykokeissa. Mikäli pääsemme yliopistoon (tai korkeakouluun tai ihan mihin vain, ihan esimerkkinä kertoilen), tulee meidän opiskella ja tehdä samalla töitä, koska rahaa ei saa tarpeeksi niin kauan kun opiskelee. Pitäisi valmistua työelämään, hankkia jostain hyviä töitä ja aloittaa jo valmiiksi järjettömän pitkäksi rakentuva työelämä, josta ei helposti pääse pois, koska eläkeikäraja nousee koko ajan. En ihmettele yhtään, että ihmiset masentuvat, kärsivät stressimahahaavoista ja burn outeista ja tahtovat kuolla.

Valtion tavoite on tehdä jokaisesta ihmisestä itselleen mahdollisimman pitkän aikaa hyödyllinen. Pääni sisällä on häiritsevän yksityiskohtainen kuva koneesta, jonka yksittäisenä hammasrattaana aina kukin yksilö pyörii. Nuorilla on heikot mahdollisuudet ottaa rennosti, käydä lukiota sen verran kuin kokee tarpeelliseksi, levätä se vuosi jos täytyy, opiskella omassa tahdissa ja omien kykyjen mukaan. Tämä on mahdollista, mikäli saa tukea vanhemmilta, voi asua kotona tai ei tarvitse ruokaa elääkseen (oi, tuo olisi ihan huippu vaihtoehto. Harmi ettei se ole mahdollista).

Jonkin tasoinen suoritusyhteiskunta on pakollinen, että maailma liikkuu, yhteiskunta pyörii ja homma ylipäätään toimii, mutta koska ihmiset nykyään voivat keskimäärin niin huonosti, tätä suorituspakottamista pitäisi valtion puolelta vähentää. Työelämässä ehtii kyllä olla monta vuosikymmentä, miksi siis elämän kulta-aika eli nuoruus täytyisi kokonaisuudessaan tuhlata stressaamiseen, puurtamiseen ja sen pelkäämiseen, ettei onnistukaan saamaan jalkaa työelämän oven väliin jos ei ole tarpeeksi nopea, tehokas ja valpas. Yhteiskunta koostuu ihmisistä, eli jos ihmiset eivät voi hyvin, ei voi pitkällä tähtäimellä yhteiskuntakaan, vaikka kuinka aluksi voisi siltä näyttää.

Vielä ihan lopuksi tähän jäsentelemättömään vuodatukseeni tahtoisin mainita vielä sen, että laiskuus ei ole se, mihin pyrin. Kyllä ihmisten töitä tulee tehdä, se on iso osa hyvinvointia ja omaa onnellisuutta. Mutta elämän ei kuulu kulua kokonaisuudessaan puurtaen ja peläten, ettei kaikesta panostuksestaan huolimatta ole tarpeeksi hyvä. Suoritusyhteiskuntamme kaipaa siis työn iloa.

2 kommenttia:

tfeatly kirjoitti...

"Lukion kolmannen luokan puoliväliä puurtava allekirjoittanut on viime aikoina alkanut aktiivisesti tuntea erään nyky-yhteiskunnan ilmiön ahdistavuuden ja painostavuuden niskassaan, eikä pakokeinoa löydy. Kyseessä on ilmiö nimeltä kiire - sekä ylipäätään ihmiselämän loputon suorituskeskeisyys. Ja ihmekö tuo, että asia painaa - pitäisihän tässä iässä valmistautua yhteen elämän tähän mennessä tärkeimmistä koitoksista, ylioppilaskirjoituksiin, sekä samalla tehdä ratkaisevia päätöksiä loppuelämänsä ammatillisesta ja koulutuksellisesta suunnasta.

Nykyaikaisen elämän itseisarvoja - siis kiirettä, tehokkuutta, suorituskeskeisyyttä ym. - käsittelee myös Viini-lehden numerossa 1/2001 julkaistu Jaakko Heinimäen kolumni. "Hitaus on ylellisyyttä" -otsikon alla Heinimäki pohtii monien ihmisten "surkuhupaisaa" kiireistä elämäntyyliä, joka imee mehut poloisesta, sinnittelevästä yksilöstä. Seison aika paljolti Heinimäen sanojen takana. Uskoisin nimittäin, että näissä totuuksissa piilee ehkä suurin syy länsimaisen ihmisen yleiseen ahdistustilaan.

Heti alkuun voisin etsiä tämän Heinimäen ylistämän "hitauden" hyviä puolia täysin ilmeisissä yhteyksissä. Sanotaan, että hitaasti hyvä tulee ja huolella suunniteltu on puoliksi tehty. Nämä fraasit kuvaavat kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä varmaankin kaikkien tuntemaa seikkaa, että huolellisesti tehty ja pohdittu työ tuottaa yleensä aina parempaa jälkeä kuin hutaistu, eikä turhalla hätiköimisellä saavuta hyviä tuloksia. Tämähän on itsestäänselvyys ja ilmenee esim. aineen kirjoittamisessa. Miksi ihminen sitten pyrkii historiassa edettäessä aina vain pikaisempiin tuloksiin ja tuotteliaampaan menettelyyn?

Heinimäki toteaa myös, että joidenkin asioiden omaksuminen ja oppiminen kestää koko elämän. Elämä on kasvuprosessi, jota ei pysty eikä saisi yrittääkään nopeuttaa. Tietäähän sen, että jo siinä fysiikkakin pettää, jos elää koko elämänsä stressitilassa - psyykkisestä puolesta puhumattakaan.

Heinimäki kertoo Lin Jutangin kirjasta, jonka mukaan länsimainen tehokkuus, täsmällisyys ja menestyksen tavoittelu vievät "ihmisen kiistämättömän oikeuden laiskotteluun". Voisin jopa väittää, että ylenmääräinen kiire on jo sinänsä ihmisluonteen vastaista. Ihminen ei ole yhtään sen enempää kuin yksi luonnon monimuotoisuuden ilmentymistä kaikkine tarpeine ynnä vietteineen. Ja katsotaanpas eläimiä - nekin ovat ymmärtäneet ottaa rennosti elämässään välttämättömän ravinnonpyynnin ym. lisäksi. "Tehokkuus on vain ja ainoastaan välineen ominaisuus", painottaa Heinimäki, mikä pitää mielestäni sanatarkasti paikkansa. Jopa ihmisen voimavaroilla on rajansa - meistä ei koskaan tule kuin tietokoneita, mitä kohti kehitys kylläkin uhkaavasti kulkee.

Laiskottelun pitäisi siis olla inhimillinen oikeus, mikä ei todellakaan ilmene esim. nykypäivän ajankäytön suunnittelussa. Jo sana laiska ja kaikki siihen viittaava ovat yksinomaan negatiivissävytteistä. Nautiskelu katsotaan paheksuttavaksi ja turhanpäiväiseksi toiminnaksi sekä syvällinen pohdiskelu onnettomaksi paikallaan nyhjäämiseksi. Todellisuudessa jokainen hiljainen hetki päivässä on korvaamatonta aikaa. Väljyys luo tilaa pohdiskelulle ja rauhoittumiselle. Tärkein työ elämässähän on ajatustyötä, ja se on ainut asia, mikä pitää päämme koossa näinä hämmentävinä aikoina.

Jok'ikisen yksilön tulisi siis hieman hengähtää kaiken puurtamisen välillä ja samalla ehkä punnita, mitkä ovat elämässä niitä oikeasti tärkeitä asioita. Ongelma vaan on kolumnissa mainitun psykologi Owe Wikströmin mukaan siinä, että ihminen on menettänyt kyvyn olla olematta optimaalisen tehokas. Ihan arkipäivisinkin tämä piirre on varsin helppo ihmisissä erottaa. Jos esim. jossain pitää tavata joku tiettynä kellonlyömänä, paikalla ollaan reilusti etuajassa, jos muuta tekemistä ei satu olemaan, vain jotta seuraavaan paikkaan päästäisiin lähtemään mahdollisimman pian. Tai sitten paikalta myöhästytään yksinkertaisesti siksi, että kalenteri on koko päivältä täynnä, ja joka paikassa on oltava hetken päästä viime tapaamisesta tms. Ylipäätään kaiken on tapahduttava heti.

Yhden ilahduttavan, poikkeuksellisen ajankohdan tosin kykenen keksimään tämän arjen raadannan keskeltä: loma-ajan. Yhteiskunnan aktiivisimmallakin jäsenellä on tällöin mahdollisuus todeta täyden tekemättömyyden mielekkyys ja nerokkuus. Vaikkakin suurehko ongelma nykyään valitettavasti on, etteivät ihmiset osaa lomaisinkaan rentoutua, mikä on pitkälti tottumuksen seurausta. Ja siitä vähästä vapaa-ajastakin ihmiset sortuvat "ottamaan kaiken irti", kun harvoinhan sitä muulloin ehtii mm. käydä kaikissa mahdollisissa tapahtumissa ja vaikka sukuloimassa. Tämä johtaa siihen, että on lomailtavakin kiireellä. Sitä vain oletetaan, ettei muuta tapaa olekaan, eikä ymmärretä ottaa rauhallisesti.

Ja nyt on aika kohdistaa syyttävä sormi perimmäiseen syylliseen ja vihdoin nimetä ilmiön keskeisin aiheuttaja ja syntipukki. Minä nimittäin väitän, että tämä kaikki on yksinomaan kieroutuneen yhteiskuntajärjestelmän syytä. Yhteiskuntamme on nostanut yhden arvon korkeimmalle jalustalle, ja tilanne on säilynyt samana vielä niin pitkään, etteivät ihmiset osaa sitä enää edes kyseenalaistaa. Kyseinen arvo on työ ja kaikki siihen liittyvä. Suorituskeskeisyys on määrätty meidän jokaisen elämän päämotiiviksi, ja pakkohan ihmisen onkin olla nopea ja tehokas, kun koko ajan pitää puurtaa ja saada aikaan mahdollisimman paljon tai jää osituksessa täysin alakynteen.

Yhteiskunnassamme jokaiselle pitäisi myös olla täysin selvää, että aina ja kaikessa täytyy jatkuvasti päästä eteenpäin. Meille on syntymästämme saakka - tai viimeistään puhetta ymmärtämään opittuamme - tuputettu sitä konseptia, että ihmisen on koko ajan edistyttävä elämän joka alueella. Ihmekös, jos maailman vaatimukset tuntuvat itse kullakin aina joskus kaatuvan päälle. Mielestäni tekisi päinvastoin hyvää kaikille pysähtyä aina silloin tällöin ja miettiä hetken, ennen kuin tekee seuraavan siirron.

Eikä tästä globaalista kiireen kulttuurista löydy pakotietä, kun sille ei tarjota ainuttakaan vaihtoehtoa. "Tee läksysi!" "Hanki töitä!" "Ole ahkera!" "Ole tehokas!" Koko elinikämme meihin kohdistetaan näitä vaatimuksia, jotka jokaisen tulisi täyttää. Elämä on pelkästään yhtä suoritusta.

"Tehokkuuden ihannointi on pahimman lajin perversio", kiteyttää Heinimäki ytimekkäästi. Sama pätee mielestäni suoraan johdettuna työn sokeaan ylistämiseen. Työlle omistettu ihmiselo on säälittävää, pakonomaista uurastamista kohti täysin onttoa päämäärää, joka on rinnasteinen materialismiin. Ja kun yhteiskunnan painostuksen seurauksena ihminen vielä lakkaa suomasta riittävästi aikaa ja ajatusta muulle toiminnalle kuin työlle, tärkeät asiat ja oikeat arvot sysätään sivuun, jolloin ne tulevat täysin laiminlyödyiksi. Tästä kumpuaa väistämättä ennen pitkää todellisia yksilötason ja yhteiskunnallisia ongelmia, joista esimerkkejä löytyy varmasti jo nykypäivästä. Nimenomaan tämän takia länsimainen ihminen voi huonosti. Lienee paikallaan muistuttaa ihmisiä siitä periaatteessa itsestään selvästä seikasta, joka tuntuu kuitenkin jäävän usein taka-alalle: Maine ja mammona eivät tuo onnea! Ja siltikin meidän muka täytyisi omistaa niille koko elämä!

Kukaan ei enää muista, ettei suorittaminen ole todellisuudessa maailman tärkein asia. Mihin jäivät tärkeät arvot, kuten perhe, ystävyys ja vaikka terveys? Eikö omasta itsetunnosta huolta pitäminen merkitse nykyään mitään? Tai eikö enää olekaan parempi, että rakasti ja menetti, kuin ettei olisi rakastanut ollenkaan? Ehkä tämän kaltaiset turhanpäiväiset tunteilut olisi syytä jättää omaan arvoonsa?

Vaan niin se aika kulkee ja vuosi vaihtuu hoputtamattakin. Tilipäivät, kokeet ja bisnesneuvottelut tulevat ja menevät, mutta todelliset arvot säilyttävät merkityksensä vuodesta toiseen. Ne ovat osa meitä, eikä elämä kulje ohitse, vaikkei jaksaisikaan aina juosta. Jokaisen meistä kannattaisikin ehkä ottaa tuhlaajapoika Jaakko Heinimäestä oppia ja olla hieman hitaampia. Pitäisi vain elää hetkessä, sillä hetki on ainut, millä juuri nyt on merkitystä. Kiireellä ei pääse yhtään mihinkään - sillä kenties voi vain lykätä elämää tuonnemmas, mikä on täydellinen tapa tuhlata elämänsä vääriin arvoihin.

Laiskuus ei ole vain elämäntapa - laiskuus on aate! Laiskottelu ja hidastelu suovat mielelle rauhan ja ovat toisinaan aivan varmasti myös terveellisiä ajankäyttömuotoja. "Hitaasti" on ainoa oikea tapa elää, eikä ihmisen tulisi olla pakko mukautua yhteiskunnan mahdottomiin, sadistisiin vaatimuksiin ja venyä koko ikänsä! Jopa tämä aineistotehtävä on osa meihin kohdistuvaa yleistä tehokkuus- ja suorittamispainostusta. Niinpä sanojeni mittaisena miehenä kieltäydyn alistumasta tähän tuhoon tuomittuun, lannistettuun yksilön rooliin, irtaudun kiireen kulttuurin oravanpyörästä, nostan jalkani polleana pöydälle ja lopetan tämän aineen tasan tähän."

----------------------

Olen itsekin kirjoittanut aineistokirjoitelman kyseisestä Jaakko Heinimäen tekstistä, mutta koska en tänä aamuja jaksanut olla tehokas ja hakea äidinkielen vihkoani lokerostani pohjakerroksesta ja kirjoittaa ainettani tähän niin hain vastaavan tekstin netistä.. Kiitos ja Anteeksi (laiskuuteni tai siis epätehokkuuteni)

Eena (Opettaja) kirjoitti...

Perusteellista pohdintaa sekä postaajalla että kommentaattorilla! Suorittamisen ja (taloudellisen) tehokkuuden ihannointia on pidetty modernin kapitalismin aatteellisena kivijalkana ja sosiologit ovat jo pitkään tutkineet nykyisen talousjärjestelmän aatteellis-yhteiskunnallista taustaa. Näyttää siltä, että tehokkuuden vaatimuksesta elävä yhteiskunta on kuin oravanpyörä: aina kun keksimme uuden elämää helpottavan ja aikaa säästävän laitteen, tulemmekin yhä kiireisimmiksi ja stressaantunemmiksi. Mutta kuten tfeatly kirjoitti, vastaliike on ainakin jollakin tasolla alkanu: slow foodista hitauden filosofiaan ihmiset ovat heränneet kyseenalaistamaan uuvuttvan rytmin, ainakin oman elämänsa kohdalla.