Koti kodittomalle!

Onko sinulla hajua kuinka paljon kodittomia koiria on maailmassa? Eksyin tänään taas tutkimaan asiaa, ja ajattelin kirjoittaa siitä.

   Maailmassa on 600 miljoonaa koiraa, joista 75 % on kodittomia. Ulkomailla kaduille hylättyjä koiria myrkytetään järjestelmällisesti, hirtetään ja vahingoitetaan joka päivä. Mielestäni koirien lisääntyminen ja leviäminen kaduilla on ihmisten syy. Ihmiset ovat kyllästyneinä lykänneet koirat kaduille ja ne ovat sitten luonnonmukaisesti siellä lisääntyneet ja äkkiä se onkin jo ongelma! Suomessa onneksi koiria ei hylätä kaduille, niin kuin esimerkiksi Espanjassa, tai muissa Euroopan maissa. Suomessa harjoitetaan hienoa toimintaa, ja tuodaan kodittomia koiria Suomeen, jotta joku voi antaa sille kodin.

   

   Jokainen ihminen voisi edes miettiä koiran oston sijaan antavansa kodittomalle koiralle, jotain mitä se eniten toivoo, eli kodin. Nyt en tarkoita, että pentu tulisi ostaa halvalla pentutehtailijalta ennemmin kuin kasvattajalta, koska pennulla on siellä niin huonot oltavat. Tarkoitan, että mitäpä jos antaisi kodin vaikka Viipurista tulevalle kodittomalle koiralle? Monet ihmiset vastaavat juuri esittämääni kysymykseen että  ”kodittomien koirien taustoista ei tiedä, ja se voi olla vaikka millainen ongelmakoira!”. Ja se on ihan totta, mutta mielestäni jos on valmis ottamaan koiran, niin miksei sitten paneutua siihen kunnolla. Ihan yhtälailla sen kasvattajalta ostetun Fifin kasvaessa voi ilmetä vaikeitakin ongelmia. Ja mikäs on sen hienompaa kuin ajatella että olet pelastanut yhden olennon hengen! Kasvattajalta ostetut koirat todennäköisesti saavat aina kodin, toisin kuin tarhoille asti selvinneet koirat. Monet rescue-koirat ovat mukana pelastustoiminnassa, agilityn huippumestareita tai tavallisen perheen rakastettu kotikoira! Miksi kodittoman koiran ottaminen olisi huonompi vaihtoehto? Tietysti se ei ole yhtä helppoa, kun otto-automaatilta rahan lähettäminen Afrikan lapsille, mutta silti mielestäni ihan yhtä tärkeää auttamista ja varmasti vaivan arvoista.

    

   Ja tässä vielä video, joka sai ajatukseni liikkeelle: http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=-jVAGBCAyGI

   Mielestäni on niin väärin, että monet koirat menettävät henkensä ihan vaan koska niille ei ole kotia. Silti koiranpentuja tehdään ja jalostetaan jatkuvasti lisää! Ja sitten tietysti kasvattajalta saadut koirat ovat paljon hienompia kuin nämä ulkomailta tuodut kodittomat koirat. Koira on koira ja oli se mistä tahansa hankittu, olen varma että se on omistajansa paras ystävä.

 Netistä löytää helposti kodittomien koirien yhteisöjä ja järjestöjä, jotka tekevät hienoa toimintaa kodittomien koirien puolesta. Ja jokainen voi auttaa tekemällä lahjoituksen tai vaikka ryhtymällä yhdistyksen kotihoitajaksi. Tai mikä parasta, antaa kodittomalle koiralle loppuiän kodin! 

Tuossa vielä kuva, jonka otin Turkissa huoltsikan pihasta. Koirat söivät siis vauvan kakkavaippaa. 

Homot Ahvenanmaalle

En tiedä nyt mitä voin sanoa koko asiasta, mutta jotain on pakko kyllä... (toivottavasti osaatte sarkasmin taasen)

James Hirvisaari kirjoittaa nettisivullaan kohdassa "259. Pariliitto" (lainaukset ihanalla pinkillä ♥):

"Teen lakivaliokunnan päätökseen pettyneille rakentavan ja hyväntahtoisen ehdotuksen. Luodaan seksuaalivähemmistöjä varten ihan oma instituutio ja käytetään siitä nimitystä ”pariliitto”. Avioliittokäsitteen muuttaminen olisi aivan liian radikaali toimenpide, ja se loukkaisi aivan valtavaa määrää niitä ihmisiä, jotka elävät avioliitossa ja pitävät sitä aivan erityisesti miehen ja naisen välisenä liittona." 

Anteeksi M I T Ä ?
Tai siis toki voin pitää salaattia vain kurkun ja lehtisalaatin välisenä asiana ja loukkaantua, jos joku tekeekin tomaatti-lehtisalaatti-salaattia???? Voiko tuon tomaattiasian vaikka kieltää lailla? 

"Ymmärrättekö, avioliiton sisällön ja merkityksen muuttaminen muuttaisi aivan toiseksi vakiintuneen ja heille syvästi pyhän instituution.

Nimensä mukaisesti pariliittoon sisältyisi ajatus nimenomaan kahden ihmisen liitosta.

Pariliiton juridinen asema olisi tasan sama kuin avioliitossa pois lukien adoptio-oikeus.

Pariliitto olisi homo- ja lesboparille tasan yhtä pyhä kuin avioliitto on miehelle ja naiselle."

Ja siis varmasti moni oli tosi loukkaantunut siitäkin, että naiset sai äänioikeuden tässä jokin vuosikymmen sitten, kun olihan se kuitenkin vaan miesten juttu ollut "aina ja ikuisesti". Ei toki ollut epätasa-arvoista, kun se oli vaan miesten juttu ja vakiintunut juttu. Voitaisko naisille sittenkin tehä semmonen "lappuoikeus", jonka jurdinen asema olisi tasan sama ja yhtä pyhä kuin miesten äänioikeudessa, mutta ne naiset ei vaan sais sitä äänestysasiaa tehdä?

  

"Tämmöisen pariliiton olisin minäkin valmis hyväksymään. Viime kädessä olisin valmis sallimaan jopa homoseksuaalien adoptio-oikeuden ennemmin kuin avioliittokäsitteen muuttamisen. Minulle miehen ja naisen välinen suhde on aivan erityisen merkityksellinen."

Minulle on kyllä aivan erityisen merkityksellinen tuo naisen ja naisen välinen suhde niin olisin valmis vaikka siihen, että otettaisiin homoliitoille tuo avioliitto käsite ja sitten heteroille pariliitto, kävisikö? :-)
Mitä yritän sanoa on, että nyt please, kun niillä henkilökohtaisilla mielipiteillä ei voi oikein mennä. En voi oikeasti vaatia että tomaatti-salaatti-asiaa kutsuttaisiin salaatin sijasta parilaatiksi. (tai siis tottakai voin mitä minä oikein höpisen? pariliitto ja parilaatti nämä asiat olkoon aina ja ikuisesti)

"Solmikoot siis homoseksuaalit pariliiton, mutta se ei ole avioliitto, koska se ei voi olla.

Avioliitto on aina miehen ja naisen välinen liitto."

Aaah niin joo! Nyt kun katsotaan tuonne menneisyyteen niin toki ei ole ollut avioliitto esimerkiksi miehen ja useamman naisen välinen. Tai naisen ja useamman miehen välinen. Voisin myös paljastaa yhden ehkä maailmasi mullistavan asian:

Antiikin Roomassa kaksi saman sukupuolen edustajaa ovat voineet solmia avioliiton. 

Että se noista argumenteistä. 

Kiitos.

Ps. tähän nyt tiivistän vielä kaiken mitä halusin sanoa:

Yhteiskunnan vastuu yksilön hyvinvoinnista

Helsingin Sanomissa julkaistiin maanantaina 11.3. kirjoitus(valitettavasti julkaistu vain paperiversiossa),jossa dosentti Markku Seuri esitti, että yhden perheen kaikki terveydenhuolto kulkisi ainakin pääosin yhden nimetyn perhelääkärin kautta. Tällöin olisi yksi perheen ulkopuolinen henkilö, jolla olisi tieto perheen terveydestä. Artikkelin mukaan nykyinen systeemi - vanhemmilla työterveydenhuolto, lapsilla joko kouluterveydenhuolto tai neuvola ja kenties jopa eri omalääkärit jokaisella - ei ole toimiva, sillä sen kautta ei saada perheen hyvinvoinnista riittävää kokonaiskuvaa. Tällainen pirstaleisuus voi pahimmillaan hauduttaa ongelmia, joita ei välttämättä kouluterveydenhoitajien vaihtuessa niiden puhjettuakaan havaita, ja seurauksina voi olla jo vakavampaa pahaa oloa: masennusta tai muita mielenterveydenhäiriöitä.

Mielenterveyden ongelmat ovat yleistyneet Suomessa jo kansantautien mittakaavaan, varsinkin jos mukaan lasketaan pitkäkestoinen ja uuvuttava stressi ja sen aiheuttamat burn-outit. Kaikki mielenterveyshäiriöistä kärsivät - vaikkapa syömishäiriöiset - eivät edes saa diagnoosia. Masennusta diagnosoidaan aiempaa enemmän, usein myös nuorilla - onko syy sitten masentuneita etsivän haravan tihentyminen vai oikeasti ongelman selkeä lisääntyminen. Suomi myös kuuluu kärkimaihin itsemurhatilastoissa Euroopassa. Voitaisiinko tällaista ennaltaehkäistä tai ainakin hoitaa ajoissa tai tajuta ylipäänsä hoitaa, jos terveydenhuoltosysteemiä muutettaisiin omalääkäri/perhelääkärikeskeisemmäksi, jolloin yksi lääkäri/terveydenhuollontyöntekijä olisi kyllin hyvin perillä siitä, mitä eräälle tietylle suomalaiselle kuuluu?

Lasten kohdalla vanhempien vastuuta voi halutessaan tietenkin korostaa lähes loputtomiin. Vanhempihan on vastuussa lapsensa turvallisesta kasvuympäristöstä ja siten myös pitkälti vaikuttaa lapsen mielenterveyden tilaan. Kuitenkin minua huolestuttaa, miten monet isotkin asiat voivat jäädä vanhemmilta huomaamatta - varsinkin yläasteikäisiin ja sitä vanhempiin lapsiin tultaessa. Pahimmillaan lapsen masennus huomataan kotona vasta, kun koululääkäri antaa lähetteen jonkun perehtyneemmän kolleegan vastaanotolle tai koulupsykologi kutsuu jutteluhetkille. Kasvatus ja koti eivät tietenkään ole aina syypää jonkin mielenterveysongelman ilmaantumiseen, mutta terveydenhuollon tuominen avustavaksi työkaluksi kullekin perheelle ei silti olisi pahitteeksi. Jos lääkäreiden lapset sairastuvat syömishäiriöihin vanhempiensa huomaamatta ja sosiaaliviranomaisen kotona tarvittaisiin kolleegan apua, hälytyskellojen tulisi jo soida. Perheen ulkopuolinen tarkkailija voisi onnistua löytämään kytevää pahaa oloa, joka arjen melkseessä jää muilta perheenjäseniltä huomaamatta. Yhteinen perhelääkäri tai vaikkapa yhteinen perheen terveystarkastus voisivat jopa kitkeä perheväkivaltaa.

Kun ongelmia on ilmennyt joko koko perheen tai sen yksittäisen jäsenen tasolla, avun hakeminen ei ole niin helppoa ja luonnollista kuin sen tulisi. Tilannetta saattaisi hieman helpottaa, että olisi olemassa tuttu ammattilainen, käytetään hänestä sitten nimeä neuvola-, työterveys- tai perhelääkäri. Byrokratia ja auttavan henkilöstön vähyys ovat omasta mielestäni suurimmat avun saamisen hankaluuksista. Jos tarvitsisi keskusteluapua mielellään jo samana iltana, voisi tuntua turhauttavalta ja epätoivoiselta jonotella terveyskeskuksen puhelimessa ja lopulta saada aika psykologille kuukauden päähän. Koulu- ja työmaailmassa tulisi selkeämmin esitellä psykologit ja kuraattorit, kummatkin voisivat pitää vuosittaisia terveystarkastuksia samoin kuin terveydenhoitajat. Ennaltaehkäisyä ei ainakaan tällä tavoin tulisi mielestäni tehtyä liikaa. Säännölliset tarkistuskäynnit voisivat myös luoda positiivisempaa kuvaa terveydenhuollosta, jolloin tukea tarvittaessa kynnys hakea sitä olisi matalampi. Tällaista voisi siis myös soveltaa sosiaalityön puolelle. Mielestäni nimittäin ei voida puhua hyvinvointivaltiosta, jos siellä asuvat voivat keskimäärin heikommin kuin hyvin, vaikka kukaan ei absluuttisessa köyhyydessä eläisikään. Hyvinvoiva hyvinvointivaltio, siinä olisi siis tavoitetta ja rahareikää kylliksi.

Jokaiselle oma lokero

(Varoitus: teksti saattaa sisältää sarkasmia sekä tuotesijoittelua.)

Kaikenlaista kategoriaa pitää meille ihmisille keksiä, että varmasti saa jokaisen aseteltua mukavasti omaan lokeroon ja sitten otsaan kirjoitetaan vielä asian hieno (mielellään vierasperäinen) sana, ettei taatusti pääse unohtumaan ja muut voivat siitä sitten lukea ja ymmärtää, millainen toinen ihminen on. Tulee paljon mukavampi olo, kunhan vain tietää, että onko toinen feministi, sovinisti, ateisti, katolinen, hoeteroseksuaali, homoseksuaali, aseksuaali, transvestiitti, androgyyni, gootti, hippi, hipster tai jonkin muun enemmän tai vähemmän mukavan ja pullantuoksuisen ryhmän edustaja. Please eikö voitaisi olla vaan ihmisiä? En tarkoita tällä tietenkään, ettemmekö kaikki olisi erilaisia, mutta en usko erilaisiin lokeroihin sullomisen käyttäytymisen, persoonan tai ulkonäön perusteella auttavan meitä ymmärtämään asiaa.

Kim Petras

Eikö voi olla ihan ok, jos ei tunne kuuluvansa (tai yksinkertaisesti ei halua asettaa itseään) mihinkään olemassa olevaan luokkaan esimerkiksi uskonnon tai sukupuolen suhteen? Tarvitseeko jengin välttämättä sitten heti keksiä jotain omaa luokkaa tällaiselle asialle? Eikä ilmeisesti riitä, jos sanoo vaikka, miten itse sanoin ennen kuin minulle opetettiin näitä hienoja sanoja. Esimerkiksi: "En usko mihinkään jumalaan, mutten kuitenkaan pidä sellaisen olemassaoloa mahdottomana" ei kelpaa, vaan tulee sanoa: "Olen agnostinen ateisti". Ja myös pitää korvata: "voin rakastua persoonaan, riippumatta tämän sukupuolesta (tai sukupuolettomuudesta)" sanomalla, että olen panseksuaali.

Hizaki

Jo pelkästään tämä sukupuoliluokittelu on melkoista vääryyttä, kun kaikki ihmiset eivät tosiaan sovi joko miehiin tai naisiin. Silti yhä usein esimerkiksi nettisivuille rekisteröityessä tai kyselyjä täyttäessä on vaihtoehtoina vain mies ja nainen... Jos ei kuulu kumpaankaan sukupuoleen tai vaikka vähän molempiin, joutuu kohtaamaan kaikenlaisia vaikeuksia lomakkeiden lisäksi tässä elävässä elämässäkin. Joidenkin ihmisten on vaikea käsittää ettei henkilö, joka näyttää heidän silmissään mieheltä, mutta kuulostaa naiselta ole välttämättä "rekkalesbo", vaan voi olla vaikka syntynyt sukupuolettomaksi. Miksei vaan voi olla ok, että (henkilö, joka on ainakin fyysisesti) mies pukeutuu mekkoon ja meikkaa? Useasti toistunut tositarina ja ehkä henkilökohtainen lempparini on, että jos joku katsoo esimerkiksi tuota Hizakia (yllä) ja sanoo tätä kauniiksi ja sen jälkeen saa kuulla, että kuvassa onkin mies, niin mielipide onkin sitten että "hyi saatana mikä homo???" Miten homous liittyy mekkoon tai päinvastoin? Ehkä on parempirempi, etten nyt aloita saarnaa sukupuolirooleista ja ylipäätään asioista, mitä tietyn kategorian edustajat saavat tai eivät saa tehdä, voinette arvata mielipiteeni asiasta.

Casey Legler

Pitäisi muistaa, ettei ulkopuolesta voi päätellä aina kaikkea. Jos vaikka olisikin ulkoisesti täysin sopiva meidän naiskäsitykseemme, niin ei sekään kerro mitään siitä, mitä henkilön on, mitä tämän päässä liikkuu ja millaiseksi tämä itsensä kokee. Olettaminen ja arvailu voi toisinaan olla ihan hyvä asia, mutta jos kuitenkin muistaisimme vähemmistöjenkin olemassaolon. Tottakai itsekin tulee toisinaan oletettua asioita, mutta pyrin kuitenkin olemaan mahdollisimman suvaitsevainen (haha kyllä käytän tätä sanaa nyt, vaikka luinkin Eerikan asiallisen teksin) ja avarakatseinen. Jopa niitä suvaitsemattomia yksilöitä kohtaan.

julkiset vessat?

Lopuksi vielä tämä video, joka on ehkä lempiasiani tässä maailmassa. Toisinaan pieni tyttö on viisaampi kuin monta isoa aikuista.

T. feministiagnostikkopanseksuaalityttö?????

''Ei oo luottotietoja, ei oo koulutusta, ei oo töitä''

Nuorten syrjäytyminen on nykyään mediassa paljon esillä oleva aihe. Tästä yhteiskunnalle vaikeuksia tuottavasta ongelmasta riittää keskusteltavaa ja nyt se on synnyttänyt jopa dokumenttielokuvan. Virpi Suutarin ohjaamassa elokuvassa Hilton! seurataan neljän paikalle jämähtäneen nuoren elämää.

                               

Syrjäytyminen on ongelma niin yksilötasolla kuin koko yhteiskunnankin kannalta.  Ilman opiskelu- ja työpaikkaa jäävät nuoret juuttuvat paikoilleen ja eteenpäin on vaikea päästä. Syrjäytyminen tuottaa yhteiskunnalle suuret kustannukset ja se huonontaa yksilön elämänlaatua.

Syrjäytymisen ehkäisyyn on nykyään pureuduttu kunnolla, esimerkiksi nuoritakuun myötä. Siihen kannattaa  ehdottomasti käydä tutustumassa osoitteessa nuorisotakuu.fi