Made in China

Olenpas urhea ja uskallan kirjoittaa ensimmäisenä oppilaana tähän blogiin. Olen ilmeisesti ainoa, jolla ei ole viikonloppuna parempaakaan tekemistä.

Henkilökohtainen mielipiteeni kurssista, jonka verkkoympäristönä toimii julkinen blogi, on varsin positiivinen. Niin kauan kun ei tarvitse kirjoittaa omalla nimellä tai lisätä viestin perään puhelinnumeroa ja katuosoitetta, voi räväkätkin mielipiteet ilmaista aika rennosti, ja itse taisin oppitunneilla perustella julkista blogia vastaan vain toteamalla, etten käsitä miksi ketään kiinnostaisi lukea minun postauksiani (paitsi opettajan, mutta hän saa siitä palkkaa).

Paitsi että olisi tosiaan mielenkiintoista saada kommenttia joltakulta kurssin ulkopuoliselta henkilöltä, blogi on maassamme yksi yleisimpiä vaikuttamisen muotoja, samassa sarjassa tekstiviestipalstojen kanssa. Joka toisella ihmisellä on blogi ja kuuluu vahvasti aktiiviseen kansalaisuuteen osata selailla ja kommentoida niitä tai ainakin tietää, mitä ne ovat. Tavallaan tämä yhteiskuntaopin ykköskurssi opettaa siis tätäkin. Odottakaamme sitä, että Jyrki Lehtola kaivaa kurssin loppupuolella tämän blogin googlen kätköistä ja haukkuu kokeilun Aamulehden Asioissa wannabe-modernina pätemisenä ja itsekorostuksena, jonka tarkoitus on vain näyttää, että opettajat luulevat, että heillä on mielikuvitusta. Hm. Olisin tosi ylpeä mikäli näin kävisi.

Pitäisiköhän ensimmäisessä oppilaan kirjoittamassa viestissä selittää jotain muutakin kuin sitä, kuinka hieno ja vallankumouksellinen opettajamme idea oli? En pyri minkään kovan tason aloittamiseen, pikemminkin asetan riman niin alas, että ehkä joku muukin saattaa uskaltautua kirjoittamaan. Pohjalta ei pääse kuin ylöspäin.

Heitetäänpä sitten jotain kommenttia vaikka Pekingin olympialaisista. Urheilua hyvin vähän seuraavana olen kiinnostuneempi ilmiöistä, joita olympialaiset aiheuttavat kuin itse siitä, kuka niistä samannäköisistä juoksijoista ensimmäisenä ylittää sen maaliviivan (ja se lienee näin yhteiskuntaopin kurssilla myös olennaisempaa). Kiinan tapa suhtautua ihmisarvoon on mielestäni monessa suhteessa arveluttava. Se, että ihmiset ovat menettäneet kotejaan (kertoi Aamulehti 4.8.), koska olympia-aluetta on siistitty, on törkeää ja ehdottomasti väärin. Kiina pyrkii antamaan ulkovalloille hienon kuvan itsestään ja monessa paikassa se tekee näin lakaisemalla roskat maton alle ja toivomalla, ettei kukaan huomaa. Maa, jonka olympialaisia on paljon vastustettu ihmisarvoloukkausten vuoksi, ei pyri muuttumaan kisat saatuaan, vaan hiljentämään protestoijat. Kun muut maat osallistuvat kilpailuihin, on se näiden osalta hiljaista hyväksymistä, joko vähän valituksia mutisten tai aivan silmät kiinni.

Urheilu pitää erottaa politiikasta, sanoo joku - eiväthän olympialaiset liity mitenkään siihen, kuinka asioita muuten maassa hoidetaan. Olympialaiset ovat mielestäni kuitenkin niin kallis, tiedotettu ja arvostettu tapahtuma, että ei sitä voi muusta maailmasta erottaa. Kyllähän ihminen Suomessa voi sulkea silmänsä olympialaisilta, mikäli ne eivät kiinnosta, mutta kodistaan olympialaisten vuoksi häädetty kiinalaisperhe kärsii, eikä syy ole urheilussa, vaan maan tavassa toimia urheilukilpailujen aikana.

Erittäin hyvin olympialaisten hyväksymisongelmasta kirjoitti Aamulehdessä idolini Matti Kuusela. Pekingin päiväkirjassa hän käsittelee muun muassa sitä, voivatko olympialaiset saada Kiinan vähentämään ratkaisevasti ilmansaasteiden määrää. On hyvä huomio, että mikäli Kiinan kokoinen maa huomattavasti vähentää saastuttamista, sillä on vaikutusta koko maailman hengitysilmaan ja hiilidioksidipäästöihin. En kuitenkaan usko, että maailma olympialaisten takia heittämällä puhdistuu. Tulos ei ole pitkäaikainen, koska olympialaisetkaan eivät ole. Voimme vain toivoa, että Kiinalle jää päälle jotain toimintamalleja esimerkiksi sen ilman puhdistamisen kanssa - ja että ne mallit jotka liittyvät ihan yksittäisten ihmisten kunnioitukseen, alkavat pikku hiljaa muuttua, kun niitä vastaan on nyt niin paljon protestoitu.

Niin ja se kolumnissa mainittu Yang Peiyi on erinomainen esimerkki siitä roskat maton alle -ajattelutavasta. Että ei meillä täällä Kiinassa ole vinohampaisia ihmisiä, meillä on vain kauniita ja laulutaitoisia. En käsitä, miten kukaan on voinut tehdä noin lapselle. Mitä seitsenvuotiaalle on sanottu? “Et saa laulaa, olet liian ruma.” Kaikeksi onneksi asiasta on haloo noussutkin. Saattaa olla, että Yang Peiyi pääsee laulamaan päättäjäisiin ihan omilla kasvoillaan.

Se olisi aika ihana kokemus siitä, että Kiina muuttuu olympialaisten aikana, kun sen toimintamalleja vastaan tarpeeksi protestoidaan. Ehkä ne talonsa menettäneetkin ihmiset tulevat vielä saamaan kunnon korvauksen.