Minne erityisoppilaat?

Tamperelaisessa oli 4.3.2013 kirjoitus ’’Erityisluokkia perustettiin mukavuussyistä’’ , jossa Timo Saloviidan mukaan jokaisen lapsen tulisi osallistua tavallisen luokan opetukseen mahdollisista vammoista tai oppimisvaikeuksista huolimatta.
Saloviidan väite on ristiriitainen ja todellisessa koulumaailmassa hyvin epäpätevä.  Jos olisi tilanne, että erityisoppilaita olisi tavallisessa luokassa todennäköisesti nämä pari erityisoppilasta saisi tarpeeksi huomiota, mutta sitten 15 muuta ’helpompaa’ oppilasta saisi puhua keskenään. Kaikille koituisi tällaisesta asettelusta vain harmia.
Opettajan aikaa kuluisi tuhottomasti järjestyksen pitämiseen ja tasa-arvoisen opetuksen antamiseen. Muut ’tavalliset’  oppilaat joutuvat tyytymään erityisoppilaiden työskentelytahtiin. Sitten kun asiaa tarkastellaan erityisoppilaiden näkökulmasta; miltä tuntuisi jäädä ’jälkeen’ verrattuna muihin oppilaisiin, kuinka suuri pelko olisi tulla kiusatuksi ja riski syrjäytymiseen luokan sisällä on suuri. Etenkin jos puhutaan ala-asteikäisistä, omaa paikkaa hakevista elämään totuttelijoista.
Parhaiten erityisapua tarvitseva oppilas kasvatetaan yhteiskuntaan pienessä ryhmässä, jossa on ammattitaitoisia koulunkäyntiavustajia ja ilmapiirissä ei tule alemmuuskomplekseja. Myös tavalliset oppilaat pysyvät opetussuunnitelmien tahdissa eivätkä kehity ja alistu halulle korostaa omaa ’normaaliutta’. Nykyinen järjestys tulisi pitää ennallaan.

Kasvatus on vanhempien velvollisuus

Nykyään hyvinvointivaltiotamme ravisteleva ongelma on ihmisten, erityisesti nuorten, syrjäytyminen. Oman näkemykseni mukaan yksi tekijä tähän on lasten liian löyhä kasvatus. Olen liian usein tärmännyt siihen, etteivät vanhemmat enää aseta lapsilleensa kunnollisia rajoja vaan lapset saavat mennä ja tehdä, mitä itse tykkäävät. Tämä johtaa siihen, ettei lapsi välttämättä koskaan opi mooralista pohjaa eikä elämisen taitoa, jos eivät omat vanhemmat anna minkäänlaisia suuntaviivoja. Lapset tarvitsevat rajoja heidän oman turvallisuutensa ja kehityksensä takaamiseksi. Jos ei lasta opeteta kunnon kansalaiseksi kotona, on opettajilla koulussa lähes mahdoton tehtävä. Jos opettajien huomautusviesteille nauretaan kotona, on opettajan hyvin vaikea saada auktoriteettista asemaa lasten keskuudessa luokassa.
Liian löyhällä kasvatuksella lapsi ei välttämättä koskaan opi todella käyttäytymään yhteiskunnassamme, mikä saattaa johtaa pikkuhiljaa yhteiskunnasta syrjäytymiseen tai muuhun ongelmakäyttäytymiseen. Jotta lapsesta kasvaa kunnon kansalainen on vanhempien asetettava kunnon rajat, sillä ei pieni lapsi voi luonnostaan tietää, miten täällä eletään ja miten ei.

Hevosenlihaa

Tähän uljaaseen meemiin kiteytyy mielipiteeni hevosenlihaskandaalista. Ei se ole niin kamalaa, jos lasagneen on sattunut eksymään jonkun muun eläimen lihaa kuin naudan. Hevosenliha on ihan yhtä terveellistä ja syötävää siinä missä naudan tai minkä tahansa muun nelijalkaisen veijarin liha. Ehkä hyvinvointivaltioissa voidaan nykyään liian hyvin, kun on pakko nurista ja murista pikkuasioista.

No ymmärrän kuitenkin, jos jotkut haluavat syödä sitä lihaa mitä ainakin kuvittelevat ostavansa. Väitän kuitenkin että harva noin väittävistä erottaisi naudan- ja hevosenlihaa toisistaan. Hevosenlihaa ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi eettisesti väärin syödä ja se jopa maistuu hyvältä!

Asiaa voidaan miettiä myös hevosenkasvattajien näkövinkkelistä. Jos hevosenlihaa ei voi syödä, se pitää viedä ongelmajätteeseen. Vai pitäisikö hevoset kenties haudata sen sijaan että ne syötäisiin? Aikamoista haaskausta ainakin omasta mielestä viedä täysin syötävää ja hyvänmakuista lihaa tonnikaupalla kaatopaikalle tai haudata maan alle sen sijaan, että sen myisi tai vaikka edes syöttäisi nälkää näkeville kehitysmaissa asuville tai muille vähäosaisille. Valoja tauluun ihmiset!

PS. Pizza on hyvää ;)

Onko (päivä)koti lapsen paras paikka?

Puutun nyt hyvin ajankohtaiseen ongelmaan, subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen. Oikeastaan ongelmana ei ole tämä oikeus, vaan sen hyödyntäminen epätarkoituksenmukaisella tavalla. Jotkut vanhemmat nimittäin tuovat lapsensa päivähoitoon myös kesäloman ajaksi tai kuopuksen kanssa äitiyslomalla ollessaan. Jopa työttömät vanhemmat hyödyntävät päivähoitopalveluja. (AL 24.3.). Miksi ihmeessä lapset eivät ansaitsisi päästä lomalle tai elää arkea vanhempien kanssa kotona?  Mitä vanhemmat oikein tekevät lomalla tai kotona työttömänä ollessaan, jos lapset pitää saada pois jaloista?
  Lasten lomahoidolle on olemassa lukuisia syitä kuten isän tai äidin opiskelu, täydennyskoulutus ja pätkätyöt. Aina hoidolle ei kuitenkaan löydy riittäviä perusteita jatkuakseen myös vanhempien loman ajan. Tällöin voidaan ajatella, että kyseessä on heidän laiskuutensa ja mukavuudenhalunsa. Turun varhaiskasvatuksen vs. tulosaluejohtaja Maija-Liisa Rantasen mukaan (AL 24.3.) asia ei ole näin yksinkertainen. Hänen mielestään jokaisen tapauksen taustat tulisi tutkia. Joskus on lapsen etu saada viettää lomapäivät hoidossa. Perheellä voi olla suuriakin sosiaalisia vaikeuksia, kuten päihteiden käyttöä ja mielenterveysongelmia. Päivähoidossa taas on turvallisia aikuisia, rauhallinen ympäristö päiväunien nukkumista varten sekä kunnollinen ruoka.
  Helsingin Sanomat (24.3.) määrittelee subjektiivisen päivähoito-oikeuden näin: "Subjektiivinen päivähoito-oikeus tarkoittaa vanhempien oikeutta valita, hoidetaanko lasta kotona vai päivähoidossa. Jos lasta ei laiteta päivähoitoon, hänen hoitoonsa saa kotihoidon tukea. Ellei lasta hoideta kotona, kunnan on järjestettävä päivähoitopaikka." Mikä onkaan tämän oikeuden tarkoitus? Mielekkään ja virikkeisen tekemisen takaaminen lapsille ikätovereiden seurassa vai lapsivapaan loman mahdollistaminen aikuisille?
  Mielestäni päivähoito-oikeutta pitäisi rajata niin, että vain työssäkäyvien ja erityistä tukea lasten kasvatuksessa tarvitsevien perheiden jälkikasvu olisi oikeutettu päivähoitoon. Muut perheet voisivat käyttää yksityisiä kerhopalveluja pari tuntia muutamana päivänä viikossa. Näin huolehdittaisiin kotiäitien jaksamisesta ja lapsille tarpeellisesta sosiaalisten taitojen harjoittelusta. Verorahojakin säästyisi ja avattaisiin uusi pieni markkinarako yrittämisestä kiinnostuneille. Osa-aikaisesta työnteosta haaveilevat yksityishenkilöt, seurakunnat ja järjestöt voisivat olla potentiaalisia kerhotoiminnan tarjoajia.

Koti kodittomalle!

Onko sinulla hajua kuinka paljon kodittomia koiria on maailmassa? Eksyin tänään taas tutkimaan asiaa, ja ajattelin kirjoittaa siitä.

   Maailmassa on 600 miljoonaa koiraa, joista 75 % on kodittomia. Ulkomailla kaduille hylättyjä koiria myrkytetään järjestelmällisesti, hirtetään ja vahingoitetaan joka päivä. Mielestäni koirien lisääntyminen ja leviäminen kaduilla on ihmisten syy. Ihmiset ovat kyllästyneinä lykänneet koirat kaduille ja ne ovat sitten luonnonmukaisesti siellä lisääntyneet ja äkkiä se onkin jo ongelma! Suomessa onneksi koiria ei hylätä kaduille, niin kuin esimerkiksi Espanjassa, tai muissa Euroopan maissa. Suomessa harjoitetaan hienoa toimintaa, ja tuodaan kodittomia koiria Suomeen, jotta joku voi antaa sille kodin.

   

   Jokainen ihminen voisi edes miettiä koiran oston sijaan antavansa kodittomalle koiralle, jotain mitä se eniten toivoo, eli kodin. Nyt en tarkoita, että pentu tulisi ostaa halvalla pentutehtailijalta ennemmin kuin kasvattajalta, koska pennulla on siellä niin huonot oltavat. Tarkoitan, että mitäpä jos antaisi kodin vaikka Viipurista tulevalle kodittomalle koiralle? Monet ihmiset vastaavat juuri esittämääni kysymykseen että  ”kodittomien koirien taustoista ei tiedä, ja se voi olla vaikka millainen ongelmakoira!”. Ja se on ihan totta, mutta mielestäni jos on valmis ottamaan koiran, niin miksei sitten paneutua siihen kunnolla. Ihan yhtälailla sen kasvattajalta ostetun Fifin kasvaessa voi ilmetä vaikeitakin ongelmia. Ja mikäs on sen hienompaa kuin ajatella että olet pelastanut yhden olennon hengen! Kasvattajalta ostetut koirat todennäköisesti saavat aina kodin, toisin kuin tarhoille asti selvinneet koirat. Monet rescue-koirat ovat mukana pelastustoiminnassa, agilityn huippumestareita tai tavallisen perheen rakastettu kotikoira! Miksi kodittoman koiran ottaminen olisi huonompi vaihtoehto? Tietysti se ei ole yhtä helppoa, kun otto-automaatilta rahan lähettäminen Afrikan lapsille, mutta silti mielestäni ihan yhtä tärkeää auttamista ja varmasti vaivan arvoista.

    

   Ja tässä vielä video, joka sai ajatukseni liikkeelle: http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=-jVAGBCAyGI

   Mielestäni on niin väärin, että monet koirat menettävät henkensä ihan vaan koska niille ei ole kotia. Silti koiranpentuja tehdään ja jalostetaan jatkuvasti lisää! Ja sitten tietysti kasvattajalta saadut koirat ovat paljon hienompia kuin nämä ulkomailta tuodut kodittomat koirat. Koira on koira ja oli se mistä tahansa hankittu, olen varma että se on omistajansa paras ystävä.

 Netistä löytää helposti kodittomien koirien yhteisöjä ja järjestöjä, jotka tekevät hienoa toimintaa kodittomien koirien puolesta. Ja jokainen voi auttaa tekemällä lahjoituksen tai vaikka ryhtymällä yhdistyksen kotihoitajaksi. Tai mikä parasta, antaa kodittomalle koiralle loppuiän kodin! 

Tuossa vielä kuva, jonka otin Turkissa huoltsikan pihasta. Koirat söivät siis vauvan kakkavaippaa. 

Homot Ahvenanmaalle

En tiedä nyt mitä voin sanoa koko asiasta, mutta jotain on pakko kyllä... (toivottavasti osaatte sarkasmin taasen)

James Hirvisaari kirjoittaa nettisivullaan kohdassa "259. Pariliitto" (lainaukset ihanalla pinkillä ♥):

"Teen lakivaliokunnan päätökseen pettyneille rakentavan ja hyväntahtoisen ehdotuksen. Luodaan seksuaalivähemmistöjä varten ihan oma instituutio ja käytetään siitä nimitystä ”pariliitto”. Avioliittokäsitteen muuttaminen olisi aivan liian radikaali toimenpide, ja se loukkaisi aivan valtavaa määrää niitä ihmisiä, jotka elävät avioliitossa ja pitävät sitä aivan erityisesti miehen ja naisen välisenä liittona." 

Anteeksi M I T Ä ?
Tai siis toki voin pitää salaattia vain kurkun ja lehtisalaatin välisenä asiana ja loukkaantua, jos joku tekeekin tomaatti-lehtisalaatti-salaattia???? Voiko tuon tomaattiasian vaikka kieltää lailla? 

"Ymmärrättekö, avioliiton sisällön ja merkityksen muuttaminen muuttaisi aivan toiseksi vakiintuneen ja heille syvästi pyhän instituution.

Nimensä mukaisesti pariliittoon sisältyisi ajatus nimenomaan kahden ihmisen liitosta.

Pariliiton juridinen asema olisi tasan sama kuin avioliitossa pois lukien adoptio-oikeus.

Pariliitto olisi homo- ja lesboparille tasan yhtä pyhä kuin avioliitto on miehelle ja naiselle."

Ja siis varmasti moni oli tosi loukkaantunut siitäkin, että naiset sai äänioikeuden tässä jokin vuosikymmen sitten, kun olihan se kuitenkin vaan miesten juttu ollut "aina ja ikuisesti". Ei toki ollut epätasa-arvoista, kun se oli vaan miesten juttu ja vakiintunut juttu. Voitaisko naisille sittenkin tehä semmonen "lappuoikeus", jonka jurdinen asema olisi tasan sama ja yhtä pyhä kuin miesten äänioikeudessa, mutta ne naiset ei vaan sais sitä äänestysasiaa tehdä?

  

"Tämmöisen pariliiton olisin minäkin valmis hyväksymään. Viime kädessä olisin valmis sallimaan jopa homoseksuaalien adoptio-oikeuden ennemmin kuin avioliittokäsitteen muuttamisen. Minulle miehen ja naisen välinen suhde on aivan erityisen merkityksellinen."

Minulle on kyllä aivan erityisen merkityksellinen tuo naisen ja naisen välinen suhde niin olisin valmis vaikka siihen, että otettaisiin homoliitoille tuo avioliitto käsite ja sitten heteroille pariliitto, kävisikö? :-)
Mitä yritän sanoa on, että nyt please, kun niillä henkilökohtaisilla mielipiteillä ei voi oikein mennä. En voi oikeasti vaatia että tomaatti-salaatti-asiaa kutsuttaisiin salaatin sijasta parilaatiksi. (tai siis tottakai voin mitä minä oikein höpisen? pariliitto ja parilaatti nämä asiat olkoon aina ja ikuisesti)

"Solmikoot siis homoseksuaalit pariliiton, mutta se ei ole avioliitto, koska se ei voi olla.

Avioliitto on aina miehen ja naisen välinen liitto."

Aaah niin joo! Nyt kun katsotaan tuonne menneisyyteen niin toki ei ole ollut avioliitto esimerkiksi miehen ja useamman naisen välinen. Tai naisen ja useamman miehen välinen. Voisin myös paljastaa yhden ehkä maailmasi mullistavan asian:

Antiikin Roomassa kaksi saman sukupuolen edustajaa ovat voineet solmia avioliiton. 

Että se noista argumenteistä. 

Kiitos.

Ps. tähän nyt tiivistän vielä kaiken mitä halusin sanoa:

Yhteiskunnan vastuu yksilön hyvinvoinnista

Helsingin Sanomissa julkaistiin maanantaina 11.3. kirjoitus(valitettavasti julkaistu vain paperiversiossa),jossa dosentti Markku Seuri esitti, että yhden perheen kaikki terveydenhuolto kulkisi ainakin pääosin yhden nimetyn perhelääkärin kautta. Tällöin olisi yksi perheen ulkopuolinen henkilö, jolla olisi tieto perheen terveydestä. Artikkelin mukaan nykyinen systeemi - vanhemmilla työterveydenhuolto, lapsilla joko kouluterveydenhuolto tai neuvola ja kenties jopa eri omalääkärit jokaisella - ei ole toimiva, sillä sen kautta ei saada perheen hyvinvoinnista riittävää kokonaiskuvaa. Tällainen pirstaleisuus voi pahimmillaan hauduttaa ongelmia, joita ei välttämättä kouluterveydenhoitajien vaihtuessa niiden puhjettuakaan havaita, ja seurauksina voi olla jo vakavampaa pahaa oloa: masennusta tai muita mielenterveydenhäiriöitä.

Mielenterveyden ongelmat ovat yleistyneet Suomessa jo kansantautien mittakaavaan, varsinkin jos mukaan lasketaan pitkäkestoinen ja uuvuttava stressi ja sen aiheuttamat burn-outit. Kaikki mielenterveyshäiriöistä kärsivät - vaikkapa syömishäiriöiset - eivät edes saa diagnoosia. Masennusta diagnosoidaan aiempaa enemmän, usein myös nuorilla - onko syy sitten masentuneita etsivän haravan tihentyminen vai oikeasti ongelman selkeä lisääntyminen. Suomi myös kuuluu kärkimaihin itsemurhatilastoissa Euroopassa. Voitaisiinko tällaista ennaltaehkäistä tai ainakin hoitaa ajoissa tai tajuta ylipäänsä hoitaa, jos terveydenhuoltosysteemiä muutettaisiin omalääkäri/perhelääkärikeskeisemmäksi, jolloin yksi lääkäri/terveydenhuollontyöntekijä olisi kyllin hyvin perillä siitä, mitä eräälle tietylle suomalaiselle kuuluu?

Lasten kohdalla vanhempien vastuuta voi halutessaan tietenkin korostaa lähes loputtomiin. Vanhempihan on vastuussa lapsensa turvallisesta kasvuympäristöstä ja siten myös pitkälti vaikuttaa lapsen mielenterveyden tilaan. Kuitenkin minua huolestuttaa, miten monet isotkin asiat voivat jäädä vanhemmilta huomaamatta - varsinkin yläasteikäisiin ja sitä vanhempiin lapsiin tultaessa. Pahimmillaan lapsen masennus huomataan kotona vasta, kun koululääkäri antaa lähetteen jonkun perehtyneemmän kolleegan vastaanotolle tai koulupsykologi kutsuu jutteluhetkille. Kasvatus ja koti eivät tietenkään ole aina syypää jonkin mielenterveysongelman ilmaantumiseen, mutta terveydenhuollon tuominen avustavaksi työkaluksi kullekin perheelle ei silti olisi pahitteeksi. Jos lääkäreiden lapset sairastuvat syömishäiriöihin vanhempiensa huomaamatta ja sosiaaliviranomaisen kotona tarvittaisiin kolleegan apua, hälytyskellojen tulisi jo soida. Perheen ulkopuolinen tarkkailija voisi onnistua löytämään kytevää pahaa oloa, joka arjen melkseessä jää muilta perheenjäseniltä huomaamatta. Yhteinen perhelääkäri tai vaikkapa yhteinen perheen terveystarkastus voisivat jopa kitkeä perheväkivaltaa.

Kun ongelmia on ilmennyt joko koko perheen tai sen yksittäisen jäsenen tasolla, avun hakeminen ei ole niin helppoa ja luonnollista kuin sen tulisi. Tilannetta saattaisi hieman helpottaa, että olisi olemassa tuttu ammattilainen, käytetään hänestä sitten nimeä neuvola-, työterveys- tai perhelääkäri. Byrokratia ja auttavan henkilöstön vähyys ovat omasta mielestäni suurimmat avun saamisen hankaluuksista. Jos tarvitsisi keskusteluapua mielellään jo samana iltana, voisi tuntua turhauttavalta ja epätoivoiselta jonotella terveyskeskuksen puhelimessa ja lopulta saada aika psykologille kuukauden päähän. Koulu- ja työmaailmassa tulisi selkeämmin esitellä psykologit ja kuraattorit, kummatkin voisivat pitää vuosittaisia terveystarkastuksia samoin kuin terveydenhoitajat. Ennaltaehkäisyä ei ainakaan tällä tavoin tulisi mielestäni tehtyä liikaa. Säännölliset tarkistuskäynnit voisivat myös luoda positiivisempaa kuvaa terveydenhuollosta, jolloin tukea tarvittaessa kynnys hakea sitä olisi matalampi. Tällaista voisi siis myös soveltaa sosiaalityön puolelle. Mielestäni nimittäin ei voida puhua hyvinvointivaltiosta, jos siellä asuvat voivat keskimäärin heikommin kuin hyvin, vaikka kukaan ei absluuttisessa köyhyydessä eläisikään. Hyvinvoiva hyvinvointivaltio, siinä olisi siis tavoitetta ja rahareikää kylliksi.